KORONA-ARKEA ALANYASSA Toukokuu

Virpi Pyykkö

Toukokuussa valo lisääntyy, niin myös koronataistelussa. 1.5.2020 koronatapausten määrä oli 2188 tapausta ja 84 kuollutta. Koko maassa toukokuun alussa tapauksia oli 122.392 ja kuolleita 3258. Kuukauden lopussa 31.5. tapauksia oli 839, kuolleita 25 vuorokauden aikana ja kokonaisuudessaan 163 942 tapausta ja 4540 kuollutta. Hidastumisen merkkejä on jo näkyvissä. Näin terveysministeri jo huhtikuun lopussa ilmoitti. Täällä on tehty tiekarttaa, (yol haritası) muutaman kuukauden jaksoissa eri vaiheista, jolloin lievennyksiä rajoituksiin on suunniteltu. Katseet ovat kääntymässä tulevaisuuteen, jolloin koronaa tyrehdytetään. Euroopassa eri puolilla elämä alkaa normalisoitua. Naapurimaassa Kreikassa ottavat jo 15.6. turisteja vastaan. Täällä 11.5. alkavat ensimmäiset helpotukset, seuraava jakso alkaa ramadanin päätyttyä. Kesän jälkeen tehdään taas suunnitelmia syksyn varalle. Tilanteet arvioidaan koronan ehdoilla ja tilanteen kehitystä seurataan alueittain. 

Toukokuun neljännen päivän iltauutisissa tuli suuri ilonaihe. 10.5. sunnuntaina me yli 65-vuotiaat pääsemme vihdoinkin neljäksi tunniksi ulos klo 11-15. Keskiviikkona 13.5. pääsevät alle 14-vuotiaat ja perjantaina 15.5. 14–20-vuotiaat. Tämä on jotain aivan uskomatonta seitsemän karanteeniviikon jälkeen. Olen levittänyt ilosanomaa ystävillenikin, jotka ovat saman kiellon alaisia, eivätkä saa täyttä selkoa näistä nopeasti muuttuvista ohjeista. Muistaakseni Turkissa on noin 7,5 miljoonaa yli 65-vuotiasta. Lehdessä mainittiin, että koska erillisiä avustajia ei tartuntavaaran vuoksi voi ottaa mukaan kävelyille, liikkeelle voivat lähteä vain ne, jotka pääsevät omatoimisesti matkaan. Onneksi on apuvälineitä olemassa.  Meilläkin mies käytti pyörillä kulkevaa toimistotuolia rollaattorina useita päiviä, kun noidannuoli iski pelkästä liikkumattomuudesta. Onhan sitä asuntoa kierretty ympäri ja yritetty pitää liikkuvuutta yllä, mutta eipä ole riittänyt. Onneksi nyt ovat jo kävelysauvat käytössä, ettei tarvitse toimistotuolia rullata rantabulevardilla.

Samoissa uutisissa, joissa vapaakävelyä meille lupailtiin, kerrottiin myös, että 11.5. avataan kampaamoja, partureita, kauneushoitoloita ja ostoskeskuksia. Ostoskeskuksia ja muita avautuvia tiloja on desinfioitu oikein perusteellisesti. Myös sosiaalisen etäisyyden ylläpitämiseksi on erilaisia merkintöjä laitettu varoitukseksi. Tämä on ensimmäinen kokeilu, jonka vaikutuksia seurataan. 

Turkissa on seurattu 31 suurempaa aluetta, jotka ovat olleet erilaisten rajoitusten ja ulkonaliikkumiskieltojen piirissä. Tätä joukkoa harvennettiin viiteentoista ja Alanyastakin poistuivat jo ulkonaliikkumiskiellot ja liikkumisrajoitukset, paitsi ramadanin aikaisina viikonloppuina. Eniten tautitapauksia on ollut Istanbulissa, Ankarassa ja Izmirissä ja muutamilla muilla alueilla, joissa kieltoja jatketaan alueellisten faktojen pohjalta. Tosin me yli 65-vuotiaat ja alle 20-vuotiaat jatkamme täällä Alanyassa omaa kotikaranteeniamme toistaiseksi. 

Ystävä soitti ja murehti, että 10.5. täytyy laittaa rintaliivit päälle, kun pääsee vihdoinkin ulos. Niitä ei ole tarvinnutkaan seitsemään viikkoon vaan on saanut olla vapaa. Vain talonmiehen tullessa on jonkun peittävän kaavun heittänyt harteilleen. Johan ne varmaan hiertävätkin, hän tuumaili. Hän totesi, että eipä ole koskaan ennen tullut näin paljon ajateltua ulos menon vuoksi sitä, miltä siellä oikein kuuluisi näyttää. Täytyy korvakorutkin etsiä. Samaan aikaan soi ovikello. Papiljotit päässä ja pareo ympärillä menen ovelle, unohdan kiireessä laittaa maskinkin. Talonmies sieltä tulee ison keino-orkidean kanssa, jossa on äitienpäiväonnittelut koko heidän perheeltään. Soperran kiitokset, vaikka en olekaan äiti. Hekin sen tietävät, mutta varmaan säälistä toivat kukkia, koska äitiys ja lapset ovat täällä kaikki kaikessa. Jälleen kerran tulen siihen tulokseen, että kyllä ihmisten välinen vuorovaikutus on täällä Turkissa suuri rikkaus. Yhdessä me selviydymme myös tästä karanteenista, vaikka sosiaaliset suhteet ovat muuttuneetkin suurelta osin virtuaalisiksi – tuolla jossain on kuitenkin ihminen, kanssaeläjä. 

Kyllä sitä itsekin ihmetteli kävelylle lähtiessä, että pitääkö oikein vaatteita etsiä, kun on erivärisissä pareoissa pyörinyt seitsemän viikkoa; vain ruoka-, vesi- ja vakuutusmiehen tullessa on jotain peittävämpää etsinyt päällensä. Meikkipussikin on ollut repussa samassa asennossa, eikä siihen nytkään tarvitse kajota, kun on maski naamalla ja aurinkolasit päässä, hatunkin laitan, kun mittarissa on 35 astetta. Hellettä saatiin oikein kunnolla. Oli suorastaan liikuttavaa katsoa vanhoja papparaisia, jotka istuivat penkeillä, joilla ei vielä virallisesti saanut istua ja jotka oli muovinauhoilla suojattu. Mekin rohkaistuimme kielletylle alueelle istuskelemaan kävelyn lomassa ja seurasimme rantabulevardin elämää. Keuhkot täynnä raikasta merituulta, auringon lämpö iholla ja vapauden tuntu yhdessä toisten ihmisten kanssa; kylläpä tuntui elämältä. Oli melkein liikuttunut olo. Poliisien moottoripyörä valvoi menoa ja he katsoivat onneksi läpi sormien ja ymmärsivät vanhusten tarpeen istua ja rentoutua merituulen puhaltaessa. Se ilo, joka näkyi tuttujen kohdatessa vanhoilla ulkoilupaikoillaan, oli selvästi aistittavissa. Uutisissa näytettiin kuvia, kun vanhukset valtasivat lasten leikkipuistoja ja keinuivat iloisina auringon paisteessa. Lehmien kevätlaitumille pääsy pitkän pimeän navettatalven jälkeen tuli ensimmäisenä mieleeni – se vapaus ja riemu. 

Sama nautinto näkyi pikkulasten ulkoilupäivänä 13.5. Muutaman vuoden ikäiset pikkutytöt olkihatuissaan ja kesämekoissaan vetivät äitiään kohti uimarantaa. Vaikka rantaelämä oli kielletty, väkeä suunnisti uimarenkaineen kohti vettä. Pian oli useampi ranta täynnä pieniä uimareita ja hiekkakakkujen tekijöitä. Onneksi poliisikin antoi lasten nauttia ja ymmärsi, että näin tämä pieni karanteeniväki jaksaa paremmin taas rantaelämän jälkeen seuraavan viikon kotoilua. Vasta ulkoiluajan loppupuolella alkoi poliiseja näkyä ja muutamia kuulutuksia tuli rannalta poistumiseksi.  

Ulkonaliikkumiskiellot kaikille käynnistyivät jo huhtikuun puolivälin jälkeen ja jatkuivat ramadanin loppuun viikonloppuisin 17.–19.4., 23.–26.4., 1.-3.5., 16.–19.5. ja 23.–26.5. ja riskialueilla vielä seuraavanakin viikonloppuna. Ratkaisu oli ilmeisesti hyvin viisas, sillä näin estettiin ramadanin aikaiset joukkotapaamiset, joissa riski sairastua on suuri. Täytyy todeta, että vaikka eristäytyminen on ihmisiä varmasti kovastikin koetellut, ohjeita on noudatettu kiitettävästi. Uutisissa on näytetty autioituneita kaupunkeja ja rantoja. Aivan uskomaton näky miten tämä yli 80 miljoonainen kansa on kadonnut kuin sadevesi viemäriin. Suomessa meno näyttää täältä katsoen melkein holtittomalta, vaikka sielläkin rajoituksia on. Tuhatkunta ihmistä liikkuu ilman maskeja kirsikkapuita ihailemassa uutiskuvissa, väki käy ostoksilla ja liikkuu vapaasti. Vain ikäihmisten osalta tapaamisia on rajoitettu. Nyt niitäkin ollaan jo vapauttamassa. Toisaalta me suomalaiset pidämme jo luonnostamme etäisyyttä toisella tavalla kuin täällä Turkissa. Tosin on todettava, että paikoitellen täälläkin on rajojen rikkojia ja poliisi joutuu huomautusten lisäksi myös sakottamaan, mutta iso kuva ”kokonaistottelevaisuudesta” näyttää hyvälle.    

Alanyassa oli melkein kuukauden ajan hyvä tilanne, ei ollut uusia koronatapauksia. Sitten tulivat tonnikalatroolarit kalastamaan ja 22.5. annettiin taas koronahälytys. Positiivisia tapauksia oli 4 ja kaksi kalastaja-alusta määrättiin karanteeniin. Toivotaan, että tauti ei ole ehtinyt paljon levitä. Hajanaisia uutisia tulee sieltä täältä ajoittain, kun joissain hautajaisissa idässä on tullut kymmeniä tartuntoja. Erilaiset kokoontumiset ovat taudin leviämisen kannalta riskejä joka paikassa.    

Nyt on ramadan takana ja odotamme helpotuksia arkeemme. Me yli 65-vuotiaat ja alle 20-vuotiaat olemme päässeet jo kolme kertaa ulos. Huomenna 28.5. on paljon odotettu kokous, jossa paluusta normaalia kohti informoidaan (normaleşme planı). Ehkäpä alle 20-vuotiaat ja yli 65-vuotiaat pääsevät vähitellen osaksi yhteiskuntaa. Katukuvassa ei ole näkynyt kuin satunnaisesti lapsia ja nuoria. Kun taaperot ja vähän isommat täyttivät ulkoilupäivinään rantabulevardin, tuli oikein iloinen olo; täällähän on vaikka ketä ollut piilossa pitkät ajat. Elämän konkreettinen tuntu syntyy ihmisistä ja heidän välisestä vuorovaikutuksestaan, olkoonkin se sitten millaista tahansa. Se tuo sen elämän maun tähän rajoitusten täyttämään, autioituneeseen kevääseen. 

Nyt on kabinetti 28.5. jälleen kerran istunut ja rajoituksia purettiin. Kaupunkien välinen liikennöinti avautui, ulkonaliikkumiskiellot poistuvat, ehkä joitakin poikkeusalueita lukuun ottamatta. 1.6. avautuvat rannat, puistot, museot, kirjastot, ravintolat ja kahvilat. Kunnan työntekijät palaavat töihinsä ja arki normalisoituu vähitellen, vaiheittain.

Mutta, me yli 65-vuotiaat ja alle 18-vuotiaat olemme edelleen ulkonaliikkumiskiellossa. Taas harmittaa. Kuitenkin jatkamme tätä toivossa elämistä – toivo on oleellinen osa odottamista, jos on pettymyskin. Odotus onkin ehkä yksi kuvaavimpia asioita, joka tähän korokevääseen on kuulunut. Odotetaan uutisia, odotetaan pieniä parannuksia, odotetaan ruokakuskia, odotetaan vesipoikaa, odotetaan kabinetin kokouksen päätöksiä, odotetaan terveysministerin raporttia jne. Muukaan ei auta. 

Onneksi me ikäihmiset pääsemme taas sunnuntaina sentään jo neljännen kerran klo 14–20 kävelylle. Tällä kertaa uutinen ei enää aiheuta riemun kiljahduksia. Se johtuu siitä, että ulkoilun sijaan odotetaan jo sitä, että saisi enemmän vapautta; pääsisi edes itse kauppaan ja hoitamaan pakollisia asioita. Harmittaa, kun pitää toisia vaivata, vaikka olisi itse aivan kykenevä hoitamaan kaiken. Miksi ei voisi klo 14–20 ulkoilua pilkkoa kahteen osaan ja esimerkiksi joku arkipäivä antaa 2-3 tuntia asiointiaikaa? Kaksi lyhyempää jaksoa antaisi kaksi liikuntamahdollisuutta viikossa ja saisi asiatkin hoidettua. Miehet saavat enemmän vapauksia. Edellisenä sunnuntainakin olivat parturit auki, että pääsivät hiukset leikkaamaan. Meillä naisilla hiuspehkot alkavat muistuttaa jo ohdakepensasta, kiitos vaan! Monet ovat tosin hoitaneet asioitaan ja lenkkeilleet koko kiellon ajan oman harkintansa perusteella. Asuinpaikalla on myös merkitystä. Me emme ole turkkilaisten naapureidemmekaan vuoksi halunneet heitä laittomuuksillamme pelotella, koska elämme täällä rinnakkain, emmekä halua puheita yabanceista, ulkomaalaisista, jotka rikkovat sääntöjä. Maassa maan tavalla, on jälleen kerran osoittautunut hyväksi ohjeeksi. Olemme samassa veneessä ja yhdessä kotoilemme ja yhdessä menemme kävelylle toisiamme käsi sydämellä tervehtien sunnuntaisin. Hymyjä ei näe, koska ne jäävät maskin taa, mutta silmänurkat ja ääni paljastavat. 

Eilen oli jo kymmenes ruokakuljetuksemme. Sen hoiti sijainen, joka yritti parhaansa, mutta toi litran kefiirin tilalle pieniä 200 ml:n mansikanmakuisia kefiiripulloja ja pari muutakin pientä mokaa tuli. Eilen söin siis vääränlaista pakastepizzaa (tilattiin mozzarellaa ja saatiin makkarapizzaa) mansikkakefiirin kanssa – arvatenkin ainutlaatuinen makuelämys. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Harmitti. Miten voivat pienetkin asiat ajan myötä muuttua suuriksi. Hävettää tämä valitus. Kyllä maailmassa on paljon suurempia murheita kuin tällaiset pienet yksityiskohdat. Meillähän on kaikki oikein hyvin ja ennen kaikkea olemme säästyneet koronalta. Päätän lopettaa marmatuksen alkuunsa. Mutta aamulla harmitus on vieläkin suurempi, kun katson kaikkia ihmisiä, jotka liikkuvat ulkona ja tekevät töitään. Siellä he ovat vapaina, me täällä jatkamme eristystä. Onneksi ikkunan kantaman sisällä ei ole yhtään ravintolaa tai kahvilaa auki, ettei näe miten siellä istutaan auringossa ja nautitaan elämästä. Mutta onneksi minulla on vielä juustokakkua pakkasessa, joten saan päiväkahvit aurinkoparvekkeella – lohtuherkkua, sallittakoon. Tosin parvekkeen alapuolella ovat jyrisseet työkoneet koko aamun, mikä syö hieman nautintoa. Joku viemäri vuotaa ja kaksi jalkakäytävää on avattu. Sitten iskee koronavaihde: entäpä, jos katkaisevat meiltä veden kaivurillaan. Totean, että onneksi juomavettä on vielä pulloissa jäljellä. Edellisellä kerralla, kun kaivoivat samoilla kohdin, meni internet-yhteys. Onneksi sentään näiden hiljaisten, autioiden viikonloppujen jälkeen on elämää ympärillä. Ehkä joku kaunis päivä mekin pääsemme siitä osalliseksi.

Päivystin eilen koko illan tv:n lähellä, kuuloetäisyydellä. Olin oikein varautunut vapautumaan. Olen usein laittanut tv:n kiinni ja päättänyt kaivaa tiedon tabletista myöhemmin illalla tai katsoa aamun lehdet, sillä on suivaantunut tähän odottamistekniikkaan. Täällä on ärsyttävä tapa ilmoittaa jo klo 16 uutisissa, että birazdan, hetken kuluttua saamme tietoa uusista määräyksistä. Pandemian alussa istuin ja odotin tämän hetken kulumista; meni tunti, meni toinen, joskus vielä kolmaskin, kunnes kabinetin kokous päättyi. Kuitenkaan ei läheskään aina ilmoitettu milloin kokous on alkanut. Tasaisin välein uutistenlukija ilmoitti taas toivoa herättävästi, birazdan ja jatkoi muilla uutisilla. Sitten, kun odotus päättyi ja tiedotus päätöksistä alkoi, tuli puolen tunnin esitys taudin puhkeamisesta, Wuhanista alkaen, tai erilaisten sairaaloiden avajaisista, patohankkeista, satamista ja muista saavutuksista.  Varsinaiseen asiaan päästiin aivan lopussa ja tosi lyhyesti. Toki olen jo tämän pandemian aikana oppinut systeemin ja nyt hallitsen ajoituksen jo melko optimaalisesti. Terveysministeri tiedottaa yleensä noin klo 18–19:n välillä, kabinetin kokoukset alkavat usein klo 15 ja päättyvät klo 19–20:n välillä, mutta muitakin ajankohtia on. Myös facebookista on löytynyt melko hyvin tietoa uusista määräyksistä. Tosin sielläkin on suunnitelmia ja toteutuksia ja osatotuuksia, mutta harjoittelemalla oppii, mistä luotettavaa tietoa kannattaa etsiä. Olen palaamassa takaisin aamun lehtien lukemiseen tabletista. En minä yöllä kuitenkaan vapauteen karkaa, ehtii sen myöhemminkin.     

Nyt taas käännän aivot plusasentoon ja ajattelen positiivisesti, että ylihuomenna jälleen merituuli puhaltelee, kun kävelemme rantabulevardilla. Kyllä se tästä päivä kerrallaan. Täällä aletaan kunnostaa rantoja ja availla hotelleja pikapuoliin. Kotimaan lennot käynnistyvät 4.6. ensi viikolla ja sitten ulkomaan lennot vähitellen 10.6. alkaen. Tässä alkaa jo pohtia lentoa Suomeen. Ehkäpä jo kuukauden sisällä onnistuu. Miten siellä osaa lainakaan olla, kun saa liikkua vapaasti ja mennä mökille ja käydä ostoksilla. Ihan tavallista elämää, joka tuntuu juhlalta. Käyttääköhän siellä kukaan edes maskeja, kun eivät tunnu saavaan yksimielistä suositusta asiasta? Uskaltaakohan siellä edes liikkua, kun suuri osa on varmaan oireettomia tartuttajia? Täällä ei ole ollut tuollaista epävarmuutta, koska koti on koronavapaa. Vain talonmies on kerran käynyt pikaisesti ilmastointilaitetta korjaamassa maski naamallaan, käsineet kädessä ja puolittain juosten. Ruokakuski, vesipoika ja vakuutusmies ovat hoitaneet asiansa maskitettuina kynnyksen ulkopuolelta. Nyt pitäisi valmistautua siihen, että alkaa elää normaalisti (mutta maski kasvoilla ulkona, sosiaalinen etäisyys säilyttäen ja käsihygieniasta huolehtien) – varsinainen koronaloikka. Kahdessa ja puolessa kuukaudessa on jo kehittynyt uusi normaali ja taas pitäisi valmistautua toisenlaiseen arkeen. Ehkä tämä ikäihmisten jatkokaranteeni onkin hyväksi, kun tämä sopeutuminen vaatii aikaa ja totuttelua. Toki meitä ikäihmisiäkin on monenlaisia. Toiset ottavat ilon irti heti ja kaikesta ja toiset nyhjäävät nurkissaan vielä ensi keväänäkin koronapelossaan. Onneksi meitä on moneksi ja voimme oppia toisiltamme myös näitä elämässä selviytymisen aakkosia. Tämä on varmaankin sitä elinikäistä oppimista, mistä niin paljon on puhuttu.

Sen voin ainakin omasta kokemuksestani sanoa, että arjen pienet asiat ovat nousseet arvoonsa. Itsemääräämisoikeus ja valinnan vapaus ovat korostuneet keskeisinä arvoina. Karanteeniaikana on lisäksi hyvä olla kumppani ja/tai ystäviä, jotka käyvät läpi samoja ajatuksia, odotusta, iloa ja harmitusta. Jaettuina kokemukset ovat rikkaampia. Karanteenissa eletyt päivät eivät ole menetettyjä päiviä, vaikka ei paljon olisi aikaan saanutkaan. Niistä voi ajan myötä jalostua jotain arvokasta, joka toivottavasti näkyy suhtautumisessamme kanssaihmisiin; suurempana ymmärryksenä ja ilona siitä, että he ovat olemassa elämässämme.    

Toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein hyvää kesää ja toiveikkaana jo myös koronavapaata syksyä joko siellä Suomessa tai täällä Alanyassa!