Nyt ollaan oltu matkalla kaksi päivää ja tarina alkaa

10.9. lauantaina

matkaan lähdettiin Eckerö Linellä vanhaan malliin klo 9.00. Laiva oli todella täysi, joten ylimääräisiä vaeltamisia vältteli mielellään. Ilma oli kuin morsian, kaunis ja melko lämmin. Lähdimme ajelemaan tuttua reittiä Via Baltikaa etelään, kohti Latvian ja Liettuan rajaa. Hotelli oli varattu Latvian puolelta, mutta läheltä rajaa.

Ajomatka sujui ilman mitään kommervenkkejä. Mentiin kahden pysähdyksen taktiikalla. Eka pysäyksellä syötiin yhdet Balttian parhaat jäätelöt ja ostettiin iltapala tarpeet hotellille ja seuraavalla pysähdyksellä käytiin sitten syömässä. Ko. Grilliravintola on hieman ennen Riikaa, aivan maantien tuntumassa, nimeltään Vistinas Karbonades Steiki. Iso suositus, ruoka oli todella hyvää. Hotellilla sitten iltatoimet ja aikaisin nukkumaan.

11.9. sunnuntai

valkeni harmaana. Puin toiveikkaana T-paidan farkkujen kanssa. Kun vein laukkuja autoon, valkeni totuus. Hiton kylmää (+8 astetta). Villapaitaa päälle ja aamupalalle. Aamupala oli topakka, joten sillä kyllä jaksoi lähteä liikkeelle. Alkoi sataa vettä. Koko matkan tylsin pätkä on Puolassa, Augustowista Bialystok:n ja vielä satoikin oikein hyvin. Kapea tie, tiheää metsää molemmin puolin tietä, ei asutusta, ei mitään katsomista, mutta rekkoja, niitä piisaa. Todella puuduttava väli. Mietin, että mitä tässä nyt reissusta päivittelisi, kun ei ole oikein mitään kerrottavaa. Lounaaksi söimme yhdessä rekkapaikassa päivän keiton – ei siinä herkkuihin hämmentynyt, mutta parempi se oli kuin kahvi ja pulla.

Ennen Varsovaa taivas alkoi seljetä ja mielikin koheni. Loppu matka taittui ihan rattoisasti, tosin nälkäkiukku alkoi jo nostaa päätään (isännällä). Hotelli löytyi ongelmitta, ravintola ei ollut auki, joten lähdimme tarkastamaan lähiympäristön pienet kioskikaupat (Puolassa kun oikeasti vielä pyhitetään lepopäivää, joten suurin osa kaupoista on kiinni sunnuntaisin). Ravintoloita ei sattunut silmiin, joten ostimme ruokaa hotellille. Söimme ja päätimme lähteä hieman jaloittelemaan. ”Poikkesin ennen lähtöä vessaan”, 45 minuutin päästä hotellin johtaja vapautti minut sieltä rälläköimällä saranat ovesta. Vapautukseni oli siis varsin näyttävä: kolme miestä ja kunnon kipinäsuihkut. Meidät siirrettiin sviittiin, ei pöllömpi lopputulos. Sitten sille iltalenkille ja iltatoimille.

12.9. Maanantai

valkeni sateisena ja kalseana (+ 11 astetta). Pääsimme matkaan klo 8.30 hyvän aamiaisen ja hyvin nukutun yön jälkeen. Edessä on hieman runsaan 8 tunnin ajomatka, Slovakian läpi Unkariin.

Matka taittui ikkunan pyyhkijöitä seuraillen ensimmäiset 6 tuntia. Vaikka reitti on tuttu, mutta emme ole ajaneet sitä koskaan ennen tähän aikaan vuodesta tähän suuntaan. Värimaailma on hyvin toisenlainen, kuin kesäaikaan. Maanviljelyn vaihe ja käytössä olevat koneet ovat aivan toiset kuin aiemmin. Tietöitä oli todella paljon (ajoaika piteni noin 1,5 tuntia).

Karpaattien eteläpuolella ilma alkoi heti selkeytyä. Slovakian rajan tuntumassa on vaikuttava sankaripuisto II Maailmansodan ajalta, jonne viimein poikkesimme (useiden vuosien ohiajon jälkeen). Unkarissa paistoikin jo sitten aurinko ja lämpötila oli +22 astetta. Aurinkokin paistoi just sen verran, että häikäisi matalalla paistaessaan Unkarin moottoritietä ajaessamme parin tunnin ajan.

Hotellille Budapestin eteläpuolelle saavuimme klo 19.30. Hyödynsimme hotellin ravintolan palveluja ja menimme heti syömään. Taas pitää myöntää, että kyllä sitä on tyhmä, kun ei kerrasta opi. Tilasimme ”paikan oman lautasen”, joka on annos kahdelle. Se ei todellakaan pidä näissä Itä-Euroopan maissa paikkaansa. Näistä syö helposti neljä henkeä, jopa kuusi meikäläistä. No uurastimme kyllä uljaasti, ennen kuin lopetimme. Lautaselle oli siis 4 erilaista lihaa + friteerattuna lisäksi herkkusieniä, kukkakaalia ja juustopihvit, riisin ja ranskalaisten perunoiden kanssa tarjottuna. Sitten suihkun jälkeen vatsan viereen nukkumaan.

13.9. tiistai, päivä vailla vertaa

Ihana aurinkoinen aamu! Lämmintä +22, shortsihame päälle ja aamupalalle. Yö oli ollut levoton. Talon koira hoiti hommansa niin hyvin, että me emme juuri ilman tausta haukkua nukkuneet. Yöllä oli myös muita kulkijoita ja seinät paperia…

Aamupalan jälkeen pääsimme siis kuitenkin matkaan klo 8.30 ja edessä hieman runsaan 5 tunnin ajo. Ei siis hoppua. Rajamuodollisuudet: lähinnä halusivat kaksi vanhaa suomalaista pois jaloistaan. Siispä jatkoimme matkaa Serbian pohjoisosien viljavilla alueilla kohti Belgradia. Belgradin laitamilla jäimme lounastamaan, ettearvaamihin! IKEAn. Oli muuten aivan samalla konseptilla tehty kuin kotoinen Raision IKEAmme. Kun kerran ”palasimme juurillemme”, niin samaan laskuun kävimme Lidlissä ja ostimme yölamput Turkin kotiin.

 Belgradin läpiajon jälkeen Navi heitti meidät ihan oudolle tielle, no nähtiinpä yksi kiva kylä. Palailtiin kompassin ja vanhan ajan kartan (niistä en luovu) kanssa reitille. Rantatie on upea Serbiankin puolella, mutta hyvin erilainen kuin Romanian puoleisella rannalla. Kylät ovat vaatimattomampia, kuin joen toisella puolella ja tie on rakennettu korkeammalle penkereelle siltojen ja pienten tunneleiden avulla. Löysimme matkan varrelta hienon patikkakohteen, joka jollain aikavälillä täytyy käydä kokemassa. Matka jatkui kohti majoitusta ja se riivatun Navi pisti meidät varsinaiselle extreme -taipaleelle. Olihan retki. Matka sitten keskeytyi (video). Minä ohjasin jalan ja välillä tuuppasin, kun auto meinasi kääntyä poikittain soralla (siinä oli kyllä pientä vaaran mahdollisuutta, kun muistelee rinteen jyrkkyyttä ja soran vierivyyttä) ja Eki peruutti alamäen, kunnes matka taas jatkui taas eteenpäin. Viimein Navi löysi myös oikean reitin majoitukseen, joka oli korkealla rinteessä.

Vastassa oli aivan ihana serbirouva!!! Vanha rouva hyväksytti meillä ensin putipuhtaan huoneiston, ja sen jälkeen aloimme katsastamaan maisemia, jotka parvekkeelta avautuivat. Käsittämättömän upeat joki- ja vuoristomaisemat. Harmi, että olimme tuhlanneet matkaamme aikaa 5 tunnin sijaan 8 tuntia. Emme siis ehtineet nautiskella maisemista kauaakaan, ennen auringon laskua. Vanha rouva kipusi ylös uudelleen ja toi paikallista Serbialaista Rakia eli pontikkaa. Hän näytti myös kuvan miehestään ja hänen pontikkapannustaan. Aine oli 57% ja melkoista kurkkulääkettä! Siinä sitten maljoja nostettiin ja veresteltiin saksan kieltä, totuudessa melko heikolla menestyksellä…. Ei haitannut, hän kipusi vielä kolmannen kerran tuomaan lämpimiä paistettuja juustolettuja. Illan istuminen jatkui terassilla pienten koiran pentujen kanssa, joista kaksi jäi ylös.  Loput pentueesta oli alhaalla emonsa kanssa. Naapurit istuivat iltaa viereisessä pöydässä, joten rauhallista oli. Päivitystä kehiin ja nukkumaan.

 Nami, suorastaan vaahtokarkkimainen huone

14.9. keskiviikko

Kaunis, raikas aamu. Olimme sen verran korkealla, että aamu oli hieman viileähkön tuntuinen. Pakkailimme tavaramme ja veimme ne autoon. Rouva oli kavunnut sillä välin taas ylös ja kattoi meille aamiaista parvekkeelle. Se oli varsinainen ”Frühstück aus der Region”. Lähiruoka-määritelmä kyllä täyttyi: munakkaan munat olivat pihalla tepastelevilta kanoilta, upea pihvitomaatti oli kasvanut omassa puutarhassa, pannuleipä oli lämpimäistä ja pekonin alkulähteestäkin näimme valokuvan (onneksi jo teurastettuna), komia oli sika. Juusto oli naapurin vuohista. Itse valmistetut sokeriliemeen säilötyt (oman pihan) viikunat ja mandariinit kruunasivat aamiaisen. Meinasi tosin jäädä syömättä, kun palvelualtis vanha rouva halusi lähes jokaisesta suupalasta palautteen. (Hän oli ihana!) No kun hän oli jututtanut naapurin nuorenparinkin, niin saimme ruokarauhan rouvalta, mutta emme eilisiltaisilta koiraystäviltämme…

Viimein ihana aamiainen oli syöty (ja koiriakin hieman ruokittu), tuli aika lähteä. Siinä halailujen jälkeen lähdimme tutustumaan Donji Milanovac:n, tähän pieneen kaupunkiin. Palaamme ehdottomasti tutustumaan tarkemmin näihin paikkoihin ja luonnonpuistoon oikein ajan kanssa.

Viimein pääsimme matkaan, edessä vaatimattomat 9 tuntia autossa. Vaan eipä tiennyt Navi tietöistä, eikä tämänhetkisestä teiden kunnosta… Tietöitä oli haitaksi asti noin 100km matkalla, parisataa kilometriä hidasajoista, huono kuntoista tietä ja loput 400km olikin sitten kelpo moottoritietä. Matkan kesto kasvoi parilla tunnilla. Pari wc-taukoa ja pikainen ruokailu siihen päälle.

Ajo sujui kuitenkin ongelmitta ja kun pimeässä sitten viimein saavuimme hotelliin, niin respassa oltiin hyvin ajan tasalla tulostamme. Huone tuli ääntä nopeammin, eikä itse tarvinnut täyttää lapun lappua. Vein osan tavaroista ylös ja sillä välin Eki sai parkattua auton suljettavan puomin taakse. Kun tulimme autolta loppujen tavaroiden kanssa, rouva respasta viittoili meidät luokseen. Hän halusi tiedustella häiritseekö meitä tanssiravintolan musiikki. No ehkä… oikeestaan kyllä… Hän halusi vaihtaa huoneemme 2. kerroksesta 5. kerrokseen… Mitä palvelua, mitä huomaavaisuutta!!?? Vuolaasti kiitellen lähdimme viemään jo 2. kerroksen huoneeseen toimittamani laukut ylös ja palauttamaan sitten toisen avaimen rouvalle.

Päivän kuumuudesta (+30 astetta) emme ehtineet kärsiä/nauttia, kun teimme matkaa autossa. Aurinkoisista maisemista senkin edestä. Hyvä päivä!

Vastarannalla, Romanian puolella ajelimme viime kesänä.

15.9. torstai

alkoi Svilengrad:ssa Bulgarian puolella, mutta Turkin rajan tuntumassa. Aamiainen oli riittävä, mutta palvelu hyvin ”venäläistä”. Siis asiat hoituu, mutta en tullut kysyneeksi mitä hymy maksaisi. Eilisestä huomaavaisuudesta ei ollut jälkeäkään.

Lähdimme rajalle kuitenkin hyvillä mielin ja rajamuodollisuudet hoituivatkin todella rivakasti (kaikki paperit olivat ojennusjärjestyksessä odottamassa). Päivän tarkoitus oli tutustua Galliapolin niemen sotahistoriaan (enemmän Ekin intohimo, mutta sivussa sivistyn minäkin). Niinpä käytimme koko päivän kierrellen eri paikkoja ja pari upeaa museota ko. alueella. Ensimmäinen museoista keskittyi itse ensimmäisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin sekä Galliapolin mantereella että Dardanellien salmessa. Tämä 1. maailmansodan aikainen maihinnousu epäonnistui täydellisesti. Toinen museoista keskittyi sotasairaala- ja punaisen puolikuun (täkäläinen punainen risti) toimintaan. Päivä oli antoisa ja helteinen.

Sitten lautalla Canakkalen puolelle ja rantaa pitkin kohti Izmiriä. Matkalla poikkesimme kuitenkin syömään, ettei nälkäkiukku pääse yllättämään. Olimme varanneet majoituksen Akcayn pienestä rannikkokaupungista. Kun ehdimme perille oli jo aurinko mennyt mailleen, mutta hotelli oli aivan rannan tuntumassa ja ihmisiä paljon liikkeellä. Hoidimme muodollisuudet ja lähdimme rantaan kävelemään ja fiilistelemään paikallista iltaelämää. Tunnelma oli hyvin kodikas. Ei mitään riehakasta kovaäänistä menoa, vaan ”elämisen ääniä” (perheitä lapsineen liikenteessä, potkulautoja, karuselleja rannassa, muutama koira ja hyvän tuulista jutustelua joka puolella).

Pienen lenkin jälkeen palasimme hotellille ja iltatoimien jälkeen nukkumaan. En jaksanut edes päivitystä tehdä.

16.9. perjantai

Valkeni aurinkoisena ja lämpötila kohosi äkkiä +30 asteeseen. Päätimme lähteä kotia kohti sisämaan kautta, eli Balıkesir:n ohi kohti Denizliä. Poikkesimme Salihliin, jossa etsimme Vodafone liikkeen, jotta sain Turkki‐kännyn toimintaan. Kiva pikkukaupunki, ei tosin suomalaisittain niin pieni. Söimme lounaaksi keitot ja jälkkäriksi teet ‐ lämmintä +33! Hyvin maistui.

Matka jatkui kohti Denizliä. Hotellien hinnat olivat kuitenkin niin korkeat, että päätimme mennä Pamukkaleen. Ihanaa, kerrankin olimme hotellilla ajoissa. Kävimme suihkussa ja päivitimme itsemme Suomen televisiolla taas tähän päivään. Lämmintä +36, joten ei kiirettä ulos.

Auringon laskiessa lähdimme kävelemään ja syömään yhteen paikallisista terassiravintoloista. Ruoka oli hyvää ja seura taas parasta A luokkaa! Huomenna kotiin!!!

17.9 kohta kotona...

Tänään on taas lämmintä piisannut, +33 astetta.

Pysähdyimme Antalyan Ikeaan ostamaan puuttuvan ison peilin ja lounaalle, muuten olemme ajelleet ja nauttineet maisemista keskeytyksettä. Laitan muutaman maisemakuvan ja videon pätkän, koska tänä iltana en ehdi päivittelemään fb:a.

Kotiin enää 70km...